Kuvataiteilijan häpeänappulat
Vastausten mukaan häpeää kokeneista 57 % mainitsi tunteen liittyvän esillä olemiseen, 51 %:lla se liittyi osaamiseen, 47 %:lla teoksiin ja 45 %:lla apurahoihin.
Kyselyssä ehdotettujen vaihtoehtojen lisäksi mainittiin köyhyys, taloudellinen toi- meentulo ja jo ammatinvalinta itsessään. Koettiin, ettei ammattia arvosteta eikä ymmärretä taideyhteisön ulkopuolella. Useat häpeää laukaisevat tekijät kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat ison vyyhdin.
Esillä oleminen, itsensä markkinoiminen ja näyttelyt
Vastaajat kokivat häpeää oman näyttelynsä avajaisissa ja esillä olemiseen oman työnsä esittelyyn sekä markkinoimiseen liittyvissä yhteyksissä.
Kuvataiteilijan työ on julkista. Taiteilijan työnkuvaan kuuluu oman työnsä markkinointi. Mediatiedotteiden kirjoittaminen, verkkosivujen päivittäminen, itsensä ja työnsä markkinoiminen sosiaalisessa mediassa ovat merkittävä osa taiteilijan toimenkuvaa. Taiteilijataloissa järjestään säännöllisesti avoimia ovia. Kuvataiteilijalta odotetaan oman työnsä esittelyä yleisölle, kuraattoreille, kollegoille ja muille viiteryhmille.
Näyttelyt ovat avoimia ja usein ilmaisia yleisölle. Teoksia on nähtävissä gallerioiden lisäksi museoissa, taidelainaamoissa ja julkisissa tiloissa. Ammattikunnan työn tulokset ovat esillä ja muiden arvioitavissa. Näkyvyyttä voi tulla myös valtakunnallisissa ja jopa kansainvälisissä medioissa.
ANONYYMIT KUVATAITEILIJAT kertovat
Nolottaa ja ahdistaa olla omien töiden mannekiinina. Teokset ja oma persoonani sekoittuu mielessäni. Itsensä markkinointi tuntuu huoraamiselta ja perseen nuolemiselta. Koko ammatti tuntuu välillä hävettävältä puuhastelulta, jossa kerjätään huomiota.
***
Kuka minä olen tässä muka joku, jonka värkkääminen ansaitsee huomiota?
Työtä arvioidaan julkisilla foorumeilla. Samaan aikaan teosten lähtökohdat voivat olla hyvinkin henkilökohtaisia, jopa tunnustuksellisia. (Houni & Ansio 2013, 11.)
Usein kuvataiteilija työskentelee yksin omassa työtilassaan mahdollisesti hyvinkin henkilökohtaisten aiheiden parissa. Esille tuleminen teosten rinnalla suuren yleisön edessä avajaistilanteessa ja lehtikritiikin ilmestymisen odottaminen voi olla kenelle tahansa jännittävää.
Moni kyselyyn vastannut kuvataiteilija koki esillä olemisen ja itsensä markkinoimisen kiusallisena. Oman työn esittely sekä kollegoille että yleisölle hävetti.
***
Häpeän kokemus on työssä jossain muodossa läsnä lähes jatkuvasti. Arkisessa työssäni ajatus siitä, etten kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä ja tuhlaan yhteiskunnan varoja tekemällä ”typeriä teoksiani” hiipii mieleeni liian usein. Näyttelyiden avautuessa ensimmäinen viikko menee yleensä voimakkaan häpeän vallassa kun kaikki näkevät ideani konkreettisina töinä ja pääsevät niitä arvostele maan (ainakin omassa päässäni). Ala vaatisi paljon isompaa itseluottamusta kuin itselläni on, mutten osaa olla taidetta tekemättäkään.
***
Huijarisyndrooma-fiilis. Lisäksi itsensä esiintuominen hävettää jo sinällään, mutta sitä ammatissa toimiminen tuo mukanaan ja sitä ei voi välttää.
***
Cv näyttelytilassa ja muut näyttelyiden tekstien käytänteet aiheuttavat häpeää ihan kuin näyttely itsessään ei olisi riittävä signaali ammattitaidostani tai joku on kirjoittanut yksinkertaistavan ja turhan tekstin. Miten näyttelykokemukseen liittyy mitenkään mitä olen tehnyt aikaisemmin. Kadun kaikkia henkilökuvia, mielestäni ulkonäöllä ei pitäisi olla mitään väliä tai en koe että taiteeni tarvit see minusta mitään maskottia. Hävettää siis että olen suostunut painostettaessa kompromisseihin.
***
Opettaja on haukkunut teokseni luokan edessä niin hirvein sanoin, että aloin itkemään luokan edessä.
***
Itsenäisenä taiteilijana omaa osaamistaan on vaikea objektiivisesti arvioida minkään muun kuin satunnaisen ulkopuolisen kritiikin ja ehkä ratkaistujen hakemusten perusteella (jälkimmäinen varsinkin on toki aivan paska mittari). Sitä siis pitää vaan luottaa olevansa tarpeeksi hyvä ja ”tärkeä” jotta oma työ olisi perusteltua. Se on tietenkin todella vaikeaa ja koen jatkuvasti epävarmuutta kaiken laisesta pätevyydestäni, sekä riittämättömyyttä liittyen myös vähän kaikkeen. Huijarisyndroomaa on toisinaan hankalaa pitää aisoissa.
***
En koe että henkilöni on relevantti taiteeni kannalta. Kuitenkin viestinnässä painottuu joskus henkilö taiteen sijaan. Se tuntuu epätarkoituksenmukaiselta ja jonkinlaiselta pieneltä epäonnistumiselta, jos taiteen sijaan puhutaan minusta.
***
Osaaminen
Suurin osa vastanneista oli korkeakoulututkinnon suorittaneita, kokeneita kuvataiteilijoita ja silti puolet vastanneista kertoi häpeän liittyvän osaamiseen. Valta-osa vastanneista ilmoitti sukupuolekseen naisen, joilla tutkitusti häpeää laukaisevat tekijät ovat Houstonin yliopiston tutkijaprofessori Brené Brownin mukaan moninaisemmat verrattuna amerikkalaiseen cis-mieheen, jonka häpeä liittyy enimmäkseen vain yhteen tekijään – pelkoon paljastua heikoksi.
Häpeäni liittyy aina omaan tekemiseeni, eli töiden laatuun, ei ikinä siihen, olenko esimerkiksi saanut jotain julkista työtä tai apurahaa. Koen, että se ei ole täysin minun käsissäni, töideni laatu puolestaan on. Onneksi häpeä ei iske tekemisen vaiheessa, koska se varmasti torppaisi työskentelyn. Vasta (onneksi) kun teos on jo valmis ja menossa ns. areenalle, häpeä iskee. Ja laantuu myös pian.
Koen, etten pysty akateemisesta koulutuksesta huolimatta saman tyyppiseen teoreettiseen diskurssiin, johon samanikäiset (nuoret) kollegat kykenevät. Elämässäni on paljon muutakin kuin taide, vaikka se onkin ammattini ja siis myös elantoni. Lapsettomat kollegat ovat voineet käyttää ihan eri tavalla aikaa kulttuurin kuluttamiseen, lukemiseen ym.
Vahva itsekriittisyys turvakäyttäymisenä voi estää ihmistä tuomasta esille taiteellista tuotantoaan ja lamaannuttaa tekemisen kokonaan. Häpeän vuoksi voi jäädä piiloon paljon potentiaalia – arvokasta taidetta, taiteilijoita ja ajattelijoita.
****************
Kaikki sitaatit ovat poimittu anonyymien suomalaisten kuvataiteilijoiden vastauksista.