Minua on kyseenalaistettu tai nolattu taiteilijana
| Ei | 93 | 28,2% |
| Kyllä | 186 | 56,4% |
| En osaa sanoa | 51 | 15,4% |
Suomalaisille kuvataiteilijoille suunnatussa kyselyssä kysyttiin, että onko henkilöä kyseenalaistettu tai nolattu taiteilijana, 56,4 % vastasi myöntävästi.
Joidenkin instituutioiden johtoasemissa ja kurattoreina on ”ammattilaisia”, jotka puhuvat taiteilijoiden tasa-arvoisemman kohtelun puolesta ja brändäävät itsensä tai instituutionsa tiedostavina hyviksinä, mutta julkikuorensa alla saattavat olla hierakisia, arvovaltaisia ja ihan yhtä ilkeitä kuin ennen cancel-kulttuuriakin.
***
Kollegat nolaavat toisiaan myös, minäkin olen sellaiseen osallistunut. Se on ehkä pahin nolaamisen muoto, koska silloin tulet suljetuksi ulos omasta yhteisöstäsi tai kyseenalaistetuksi sen jäsenenä.
Nolaajia löytyi taidepiirien sekä sisä- että ulkopuolelta. Perhepiirissä vanhempi on saattanut kyseenalaistaa ammatinvalintaa, sukulaiset ihmetellä ja puoliso mollata. Häpeää tuotti kollegojen puolelta koettu epäreilu kohtelu ja esimerkiksi opettajan ohjaamatta jättäminen. Vastauksissa ihmeteltiin alan järjestöjen ulkopuolelle jättämistä syrjivinä mielivaltaisina käytänteinä, vaikka hakijalla oli ammattiin vaadittu koulutus ja kokemus.
Isä sanoi kun valmistuin taiteilijaksi, että kuulut sitten mappiin Ö.
Valitettavan usein nolaaminen tapahtui taidekentän sisällä ja taiteilijan lähipiirissä, jolloin kokemus satutti vielä enemmän kuin ulkopuolisten taidealaa tuntemattomien ”läpällä” kommentointi.
Toimin 24 h /30 v ammatissa, jonka harjoittamisesta joudun maksamaan kaikille muille riihikuivaa rahaa, mutta kukaan ei maksa minulle mitään, vaan vieläpä arvostellaan tekemistäni. Vaikka olen maksaja.
Taidekentän ulkopuolisten nolaaminen liittyy usein siihen, että ammatin erityispiirteitä ei tunneta. Streotypiat ”muiden rahoilla loisivista eläteistä” elävät edelleen yllättävän sitkeästi ihmisten asenteissa.
Jos vastasit myöntävästi niin kuka kyseenalaisti / nolasi
| Kollegat | 87 | 44,2% |
| Instituutioiden edustajat | 84 | 42,6% |
| Sukulaiset | 81 | 41,1% |
| Ystävät | 34 | 17,3% |
| Opettajat | 63 | 32,0% |
| Joku muu, kuka | 54 | 27,4% |
Joku muu, kuka:
- 6 x Kriitikko / Kriitikot
- 6 x tuttavat / puolitutut /tuttavat, joilla ei ole paljon kosketusta kuvataiteeseen
- 3 x näyttelyvieras
- 3 x Median edustaja / lehdistö / media, keskustelupalstat
- 3 x yleisö
- 2 x asiakkaat
- 2 x puoliso / avopuoliso
- 2 x minä / minä itse
- Terapeutti
- Kollegat muulta alalta
- Tuntemattomat sosiaalisessa seurassa ei-taide kontekstissa
- valtion virkamiehet
- Gallerioiden ei-ammattilainen henkilöstö (esim. kirjastogallerian vahtimestari haukkui näyttelyni minulle, kun luuli minua lehtikuvaajaksi tajuamatta olevani näyttelynpitäjä 😀 Siinä kyllä myöhemmin häpesi hän.
- Koen vähättelyä ammattitaitoani ja työkokemustani kohtaan
- Taideseura
- Ylipäänsä ne jotka eivät ole taiteilijoita.
- Ulkopuolinen ihminen, jolle esitellyt taidetta
- Toisen taiteilijan äiti
- Yrittäjäjärjestön edustajat
- Kadulla kävelleen huumeveikon mukaan mikään ei ole pahempaa kuin apurahataiteilijuus
- Itselleni täysin tuntemattomat ihmiset
- Opiskelija
- Kela
- Tuntematon
- Vanha verkosto
- Uskonnollinen yhteisö
- Perhe
- Yleisesti kulttuurielämän ulkopuolella kohdatut ns. tavalliset ihmiset
- Ohikulkijat
- Kuraattori
- Miehet
Tilanteet, joissa kritisoidaan kuvataiteilijan ammattia ovat haastavia. Häpeän tunteen vuoksi on vaikeaa itse perustella taiteen oikeutusta. Häpeä jähmettää reaktiokyvyn. Jälkikäteen se, että ei ole pystynyt puolustamaan omaa ammattikuntaa herättää lisää voimattomuutta ja häpeää.
Terapeuttini on sanonut suoraan että hänen mielestään minun tulisi vaihtaa alaa, koska se on niin vaikea ja huonontaa itsetuntoa entisestään.
Media, keskustelupalstat, uskonnollinen yhteisö
Ravintolassa humalainen kollegani: ”mikä taiteilija sinäkin kuvittelet olevasi, et ole oikea taiteilija!”
Itse kyseenalaistan taiteilijuuteni ja taiteeni päivittäin.
Aina, kun apurahahakemuksista tulee kielteinen päätös tai ei tule valituksi johonkin näyttelyyn tulee myös suuri pettymys ja sellainen, olo, että ei olisi tarpeeksi hyvä tai oikeanlainen.
Vanhempani ovat myös aina kehottaneet hankkimaan ”oikean” ammatin ja on ollut raskasta saada heitä ymmärtämään, että tämä on oikea ammatti ja mittareita on muitakin kuin raha.
Etenkin vanhemmat mieskollegat tuntuvat jopa nauttivan meidän nuorten naisten häpäisemisestä jollain tapaa, rankemmin tai kepeähkösti letkautellen
Se lainsuojattomuuden tunne joka tulee jatkuvasta vinoilusta.
Snobit galleristit ovat kohdelleet huonosti.
Kouluaikana taidekoulun rehtori totesi, ettei noilla (viitaten teoksiini) pitkälle potkita.
Esittävää maalaustaidetta vähätellään… tuntee kuuluvansa ”sylkykuppiosastoon”
Ammattiosaamista on kyseenalaistettu; ei pääsyä esim Taidemaalariliiton varsinaiseksi jäseneksi.
Yleisin ennakkoluulo tai kyseenalaistus liittyy työllistymiseen. Paljon oletuksia on myös siitä, että kaikilla taiteilijoilla on päihdeongelma tai mielenterveyden ongelmia. Tietämättömyydessä ei sinänsä ole mitään väärää, kunhan on avoin muuttamaan käsityksiään tutustumisen myötä. Joskus on helpompaa mennä itse mukaan srereotypiosta vitsailuun, kuin alkaa korjata niitä.
Monesti vieraatkin ihmiset saattavat kysyä kuullessaan olevani taiteilija suoraan ja häikäilemättä taloudellisesta tilanteestani ja kuinka paljon ”valtion rahoja saan kotona makaamiseen”.
Opettajat. X:n maalaustaiteen linja ei opettanut kuin lähinnä ihmisvihaajaksi.
Joku on sanonut avoimeen ateljeehen tullessaan ”ethän sinä varmaan ole taiteilija vaan harrastat tätä”
En tehnyt opettajan mieleistä taidetta joten hän ei suostunut opettamaan tai antamaan aikaansa minulle
Jotkin (lähinnä miespuoliset) kollegat ovat myös heittäneet opiskeluaikana kommentteja, joiden tarkoitus on ollut alentaa ja aiheuttaa häpeää. Esim. työskennellessäni jonkun asian parissa on työskentelyä kutsuttu askarteluksi, puuhasteluksi jne. ”Kiva että joillain on aikaa tehdä huvikseen jotain tuollaisia pikku juttuja, tuleeko nuo sun kotiin, melkein tulee kateelliseksi että toisilla on niin paljon aikaa käsissä, mulla on koko ajan joku näyttely työn alla –” Olen kyllä monesti tulkinnut että tarpeessa painaa muita alas on ollut kyse heidän omasta epävarmuudestaan.
Monet esittävät taidekäsitykseensä ja makuunsa perustuvia kommentteja kuin ne ne olisivat ainoita oikeita.
Ystäväpiirini koostuu lähinnä kovapalkkaisista teknisten alojen ihmisistä, joille alani ja urani on pääsääntöisesti nolo, hassu tai säälittävä vitsi.
Uutta teosta esitellessäni kukaan näistä ystävistä ei koskaan sano sanaakaan, vaan joku vaihtaa vaivaantuneena aihepiiriä. Silloin hävettää, että edes yritin, vaikka vuosien kokemuksen perusteella tiesin, mitä on tulossa. Ainoastaan silloin saattaa joku reagoida, jos kerron myyneeni teoksen. Silloinkin onnittelun sijaan kysytään usein myyntihintaa.
Kuvataiteilijan ja kuvataiteen aliarvostus tulee peittelemättäkin läpi. Lupaukset ja luottamus petetään, ei pidetä arvossa. Oma itsearvostus on koetuksella, pitää tsempata ettei omaksu muiden asenneta vaan oma itsetuntemus vaan vahvistuu eri tilanteissa. Ego on kyllä liuennut olemattomiin joskus 15 vuotta sitten. Paskat välitän enää.
Häpeän aina, intiimi asetetaan esille
Esim. Teoksen jäätyä jyrytyksessä näyttelyn ulkopuolelle
Kyllä se on masentavaa ja hävettää hetken aikaa kun on laittanut paskan työn ehdolle.
Kaikki lainaukset ovat poimintoja kyselyyn vastanneiden anonyymien taiteilijoiden vastauksista.