Kuvataiteilijoiden häpeäkokemuksiin keskittyvän kyselyaineiston mukaan taiteilijan ammattia ei edelleenkään ymmärretä eikä arvosteta. Jo ammatinvalinta itsessään koettiin häpeää aiheuttavaksi. (Kontio 2023)
Jakosen, Jonker-Hoffrénin, Kontturin ja Tiaisen artikkelissa Taidetyön yhteismuotoutuva todellisuus käsitellään taiteilijan epäselvää työelämäasemaa ja sen ongelmia. Taiteilijat ovat usein korkeakoulutettuja ja työskentelyolosuhteet ovat hybridimäisiä, toimeentulo voi muotoutua useasta eri toimenkuvasta ja lähteestä, useassa eri muodossa. Erityisesti koronakriisin aikana moni taiteilija havaitsi, kuinka ammatin merkittävyyttä yhteiskunnassa, sen erityisluonnetta ei ymmärretä eikä arvosteta. Työn hybridimäisyys – monet työroolit ja tavat tehdä työtä ovat taiteilijan arkea. (Jakonen ym. 2021, 96)
Sosiaaliturvajärjestelmän piirissä ei ymmärretä prekaarin silppuista työtä. Apurahat huomioidaan tuloksi, kun sosiaalietuuksia lasketaan, mutta niitä ei oteta huomioon, siinä tapauksessa, kun ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa lasketaan kertyneiden työtulojen mukaan. Verottajan sivuilla taiteilijan saama työskentelyapuraha on nimetty elatusapurahaksi (Vero 2023. Apurahojen, stipendien ja tunnustuspalkintojen verotus. Viitattu 30.10.2023).
Taiteilijastatus koettiin stigmatisoivana ja epäsovinnaisena. Stereotypiat juoposta ja laiskasta taiteilijasta sekä yleinen ilmapiiri laukaisevat häpeää. Taidekentän ulkopuoliset ihmiset, yleisö ja yleinen mielipide ammatin merkityksettömyydestä yhteiskunnassa tuottivat häpeällisiä tunteita vastaajien keskuudessa. Työtä kyseenalaistetaan yhteiskunnassa jopa valtarakenteiden huipulta, poliittisen päättäjien taholta. Maaliskuussa 2023 Perussuomalaisten puheenjohtaja Purra lausui vaalitentissä ”Kulttuuri on luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa” (Lehmusvesi, 2023).
Taiteilijoita syytetään yhteiskunnan varoilla eläjiksi samaan aikaan kun moni muu ammattilainen saa kunnalta tai valtiolta jatkuvaa kuukausipalkkaa. Muiden ammattien edustajat voivat työskennellä kohtaamatta toistuvaa syyllistämistä veronmaksajien elätteinä oleskelusta.
Kuvataiteilijan on pakko tehdä jotain ”oikeaa” työtä rahoittaakseen toimintansa. Ammatti ei ole tavallisen ihmisen mielestä työtä.
anonyymi taiteilija
Elitististä paskaa. Raapustelua ja riipustelua ja taivaanrannan
maalausta.
Ymmärtämättömyys ammatin vaativuutta kohtaan lisäävät epäreiluksi koettuja leimoja. Taiteilijan työ voi vaikuttaa ulkopuolisesta rennolta ja vapaalta.
Taiteilijan työn vertaaminen harrasteluun loukkaa korkeakoulutuksen hankkinutta ammattilaista. Työssä vaaditaan vahvaa ammattiosaamista, itseohjautuvuutta ja itsekuria.
Kuvataiteilija suunnittelee työnsä vuosiksi eteenpäin, perustelee hakemuksissaan sen tarpeellisuutta ja kyvykkyyttään suoritua projektista. Teoksille haetaan näyttelytiloja sekä rahoituksia monista eri lähteistä. Työsuunnitelmien laatiminen ja hakemusten kirjoittaminen on suurelle yleisölle näkymätöntä työtä, joka vaatii valtavasti aikaa ja resursseja.
Taiteilijalta odotetaan uuden ja ainutlaatuisen luomista, joka on luovan työn keskiössä (Jakonen ym. 2021, 100), vaikka resurssit saattavat olla olemattomat. Jo uuden luominen itsessään voi herättää epävarmuutta.
Taiteilija saattaa työskennellä salaa työttömyyspäivärahalla (Hirvi-Ijäs ym. 2020, 8). Vaatimattomalla toimeentulolla pitää kustantaa elämisen lisäksi näyttelytilat, työhuonekulut, materiaalit ja markkinoinnit. Yhtälö on mahdoton.
Koko urani ajan vanhempani ovat kyseenalaistaneet ammatinvalintaani. Tämä on tullut osaksi omaakin ajatteluani. Yhteiskunta ei ymmärrä mikä tai kuka taiteilija on. En myöskään päässyt koulutuksen jälkeen suoraan ammattijärjestöön, mikä oli nöyryyttävää ja hämmentävää, järjetöntä. Millään muulla alalla ei evätä ammattijärjestöön pääsyä jos on tarvittava koulutus.
TE-keskuksen virkailijat, KELA jne. Kaikki instanssit joiden kanssa joudun tekemisiin kun en ole apurahalla. Ikäänkuin minulla ei olisi ammattia lainkaan koska en saa normaalia palkkaa niin kuin muut palkansaajat.
Taiteilijan ammattia ei vieläkään pidetä ”oikeana ammattina” ja välillä tulee kyseenalaistettua itsekin oman ammatin uskottavuus, koska niin usein sitä joutuu muille perustelemaan ja selittelemään.
Tutuilta on tullut joskus kommenttia. Yleensä ennen vaaleja, että taiteilijat ovat loisia ja taiteen tukeminen on turhaa. Kaikenlaista vähättelyä. Yhteiskunnallinen keskustelu on myös ollut väheksyvää.
Taide on hyvä kun taiteilija kustantaa sen itse.
anonyymit taiteilijat
Myös itse vastaaja voi kyseenalaistaa oman työnsä merkityksellisyyttä, pohtia työnsä eettisyyttä ja tuntea syyllisyyttä muun muassa luonnonvarojen kuluttamisesta.
Välillä on hetkiä kun kyseenalaistan taiteen/taiteeni merkityksen ja häpeän valintaani toimia kuvataiteilijana. Tunne herää hyvin erilaisissa tilanteissa, mutta esimerkiksi ilmastoahdistuksen, sodan tai muun kriittisen tilanteen pyöriessä mielessä, tulee tunne että voisiko aikansa käyttää hyödyllisemmin tai saisiko merkittävämpää muutosta aikaan jollain muulla keinolla kuin taiteen tekemisellä.
Häpeäkseni tunnustan että olen lentänyt lentokoneella taidenäyttelyiden takia tai muutoin kuluttanut/tärvännyt maapalloa esim. valamalla pronssia. (Kuka sen louhi maasta ja millä hinnalla, kuka keräsi hyödyt jos kupari oli köyhien ihmisten maaperästä?) ja minä valan sellaista materiaalia… sulatussaasteet vieläpä lisäksi.
Joskus olen epäröinyt sosiaalisissa tilanteissa kertoa ammattiani, koska kanssaihmisten reaktiot ovat olleet sen kertoessani sillon tällöin kulmakarvoja nostattavia.
Suomen Kuvalehden (2018) ammattiarvostusselvityksen mukaan suomalaiset arvostavat kuvataiteilijaa sijalle 277 heti paperikoneenhoitajan jälkeen. Toisaalta on tullut olo, että ”kenenkähän tai minkä armopaloista tuokin taiteilija elää”.
anonyymit taiteilijat