Häpeä kuvataiteilijoiden vastauksissa oli lohdutonta. Selviytymiskeinojen vähäisyys oli minulle järkytys.
Aiemmin ajattelin, että häpeää voidaan hoitaa ja lieventää ammattikunnassa yksilöä tarkastelemalla, oman mielen sisältöä ja asennetta armollisemmaksi muuttamalla ja näkökulmaa vaihtamalla. Avaimet löytyisivät hyväksyvästä katseesta ja myötätuntoisesta kohtaamisesta sekä kollegiaalisessa jakamisessa. Näin tietenkin onkin.
Kyselyaineisto viittaa selkeästi siihen, että häpeän juurisyyt ovat rakenteellisia. Taiteilijan häpeätaakka kevenee, kun ammattiosaamista ja sen erityisyyttä ymmärretään, arvostetaan ja työssä toimimisen edellytyksiä parannetaan, häpeää laukaisevia tekijöitä tunnistetaan ja rakentavia keinoja selviytyä kokemuksista tutkitaan ja tuetaan.
Taiteilijan työn rakenteelliset ongelmat ovat kasautuneet yksittäisen taiteilijan kannettavaksi – häpeätaakaksi, jonka hän käsittelee yksin. Hän syyttää itseään, kokee huonommuutta, ulkopuolisuutta ja osaamattomuutta, vaikka ammatissa toimiminen on tehty äärimmäisen hankalaksi. Toistuvasti torjutuksi tullut kuvataiteilija voi kuvitella, että hänen ammattitaitonsa ei ole riittävää, vaikka todellisuudessa on kyse resurssien vähyydestä ja niiden epätasaisesta jakautumisesta.
Tunteiden säätelytaidot ja myötätuntoharjoitukset eivät pelkästään riitä, vaan muutoksia täytyy tapahtua rakenteissa.
Janan toisessa päässä on rakkaus. Rakkaudella minä tarkoitan konkreettisia tekoja, joilla näytetään, että on tärkeä ja merkityksellinen. Henkilökohtaisessa elämässäni se ilmenee teoissa, joilla osoitan arvostusta itseäni ja muita kohtaan.
Tuen kollegoita niillä tavoilla, jotka ovat minulle mahdollisia. Kuuntelen, yritän ymmärtää, kannustaa ja kiittää. Ilmaisen kehonkielelläni hyväksyntää ihmistä kohtaan, vaikka en välttämättä toisen teoksista innostuisikaan.
Ostan taidetta. Huolehdin rajoistani. En myy itseäni ja osaamistani halvalla. En vähättele osaamistani, enkä anna muidenkaan sitä tehdä.
Nostan esiin huomaamiani epäkohtia. Jaan tietoa. Äänestän poliittisia päättäjiä, joiden tiedän ajavan taiteilijoidenkin asiaa.
En tule tähän kaikkeen aina tietenkään pystymään, mutta asetan tavoitteekseni.
RIIKKA KONTIO
Taiteilijan työ itsessään sisältää yleisestikin häpeää laukaisevia tekijöitä, esillä olemista, myrkyllisiä stereotypioita, vertailua ja tasapainottelua taloudellisen toimeentulon kanssa. Uuden luomisen äärellä itsessään ollaan epämukavuusalueella.
Ymmärrän entistäkin paremmin, kuinka valtava voima häpeä on ammattikunnassamme. Se valuu rakenteissa alaspäin ja sivusuunnassa kovana asenneilmapiirinä ja muun muassa myrkyllisenä kateutena kilpailuissa onnistunutta kohtaan.
Tiedostamalla sen tosiasian, että yksilötasolla rakenteellisiin ongelmiin voimme vaikuttaa vain hyvin vähän, kevennämme henkilökohtaista taakkaamme. Kyse ei ole yksittäisen taiteilijan epäonnistumisesta.
Taiteilija ei tarvitse köyhyyyttä tai kärsimystä luodakseen. Voimme purkaa tämän toksisen myytin. Se ei ole enää riittävä peruste pitää taiteilijaa alisteisessa asemassa. Mielenterveyden haasteet ja toimeentulohuolet vievät voimia työn tekemiseltä, aivan kuten missä ammatissa tahansa.
Juhlapuheet taiteen ja kulttuurin merkityksestä ja poliittiset päätökset eivät kohtaa. Realisteina vaadimme käytännön tasolla toimenpiteitä, jotka edistävät taiteilijan työn teon ja hyvinvoinnin edellytyksiä. Häpeä on voimakas vallankäytön ase.
Häpeän tiedostaminen, kontekstoiminen ja siitä puhuminen vähentävät sen valtaa.